Tadžikistan – Pamirin valtatiellä Langarista Bulunkuliin

Yhteistyössä Matkatoimisto Traveller Oy

Tänään on tiedossa jännä päivä, nousemme nimittäin ensimmäistä kertaa Pamirin valtatiellä yli 4 000 metriin! Onneksi takana on sentään eilinen käynti 3 200 metrissä ilman uusia korkean paikan oireita, mutta silti aamulla vähän jännittää, että kuinkakohan tässä tänään käy. Mitä jos tulee oikeasti hengitysvaikeuksia? Tai pahoinvointia? Tai sitten niin vakavia vuoristotaudin oireita, että joutuu palaamaan takaisin alas tai jopa lähtemään (niitä kuoppaisia teitä pitkin) sairaalaan? Huii..

Heti alkumatkasta nousemmekin yöpymiskorkeudestamme 2 800 metristä 3 500 metriin. Ei oireita, jes! Samalla kun nousemme ylöspäin, alkavat maisemat laakson itäpäässä muuttua karummiksi ja vuoristoisemmiksi ja vehreät kylät jäävät taakse. Kivisen aavikkomaiseman lomassa on siellä täällä vuoripuroja: niiden ympäristö näyttää siltä kuin kaistale tekonurmea kukkineen olisi levitetty molemmin puolin puroa. Tähän asti on myös pärjätty kesävaatteilla, mutta tänään puen ensimmäistä kertaa päälleni tuulihousut ja fleecepuseron. Korkealla vuorilla käy kylmä tuuli vaikka aurinko paistaisikin.

Tänään on tullut aika sanoa Afganistanille ja rajajoelle hyvästit. Seuraavat päivät ajamme Tadžikistanin Pamir-vuorilla aina siihen asti kunnes lopulta ylitämme rajan Kirgisiaan. Vielä viimeiseksi ennen kuin tie kääntyy rajajoelta pohjoiseen kohti korkeita vuorenhuippuja bongaamme Afganistanin puolella kaksi kamelia. Villit kamelit kuulemma ylittävät maiden rajan säännöllisesti joen yli kahlaamalla. Kummallakohan puolella jokea ruoho on vihreämpää?

Korkea sola, joka meidän pitää ylittää päästäksemme takaisin Pamirin valtatielle, on nimeltään Kharguss Pass – jänissola. Jokusen hassun pupusen huomaammekin maastossa, mutta oikeasti tämä sola olisi kyllä pitänyt nimetä murmelisolaksi. Pian nimittäin pulleita pienen majavan (tai lihavan mangustin) näköisiä söpöjä otuksia on ihan kaikkialla! Muutaman lyhyen kesäkuukauden aikana murmelit synnyttävät ja kasvattavat poikasensa ja keräävät ravintoa pitkän talven varalle.  Suloisia lyllertäjiä bongailee parhaiten auton ikkunasta – jos niitä yrittää lähestyä valokuvan toivossa, päästävät ne pikku suistaan aivan hirveätä kimeää varoitushuutoa ja pötkähtävät pyllistäen pesiinsä piiloon.

Solan korkeinta kohtaa (4 270 m) lähestyttäessä pilvet roikkuvat todella matalalla ja tuulee kylmästi. Korkea ilmanala aiheuttaa pientä päänsärkyä, mutta onneksi siihen auttaa ajoissa napattu burana. Pysähdymme ja hyppäämme ulos autosta ihailemaan maisemia ja silloin huomaan ensimmäisen kerran miten liikkuminen ja jopa puhuminen vähähappisessa ilmassa oikeasti voikaan hengästyttää! Se on kuitenkin aika jännää, hassulla tavalla, eikä mitenkään pelottavaa.

Vaikka tämän solan läpi Wakhanin laaksosta ylös Pamirin valtatielle kulkee ihan oikea tie (ei toki siis välttämättä päällystetty tai tasainen tie), niin esimerkiksi Google Maps ei suostu tarjoamaan sitä reittiehdotuksena. Ei autolle eikä edes kävelijälle. Huomasin, kun yritin saada tehtyä karttaa ajamastamme reitistä kokonaisuudessaan. Ehkä se selittyy sillä, että tämä tie on auki vain kesäkuukausina – muulloin tänne ei kannata haaveillakaan tulevansa muuten kuin ehkä lumiauran ratissa. Enkä ehkä ottaisi sitäkään riskiä, sekin voisi helposti hautautua jonkun vyörymän alle seuraavaan kevääseen saakka.

Iltapäivällä saavumme majapaikkaamme, pieneen kylään 3 800 metrin korkeudessa Bulunkul-järven rannalla. Kylässä ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä, mutta generaattorista saadaan illalla muutamaksi tunniksi valoa. Olosuhteet ovat todella karut: paitsi että kyläläisillä ei ole sähköä, suihkujakin on kuulemma kylässä vain yksi yhteinen, ja sen lisäksi tämä on myös Tadžikistanin kylmin paikka. Talvella lämpötila voi laskea täällä lähes -70 asteeseen ja ainoa lämmitysmateriaali on kuivattu jakinlanta, jota kesällä kerätään ja varastoidaan talveksi talteen. Ihmisten ainoasta elinkeinoista, jakeista, oli viime talvena kuulemma 70 % kuollut kylmyyteen. En osaa edes kuvitella miltä elämä täällä tuntuu lumen saartamana, järvet (ja jakit) jäässä, helpottavan kevään tuloa odotellen. 

Mutta sitten taas toisaalta tämä kylä on minulle yksi koko reissumme kohokohdista. Pääsemme näkemään kyläläisten elämää lähempää kuin vielä missään aiemmin: leikkimään ulkona lasten ja koirien kanssa, seuraamaan ihmisiä arkiaskareissaan ja katsomaan nuorten lentopallo-ottelua. Näemme myös ensimmäistä kertaa jakkeja näin läheltä ja ne ovat niin söpöjä otuksia pitkissä turkeissaan! Opin myös, että jakit ovat hyvin pelokkaita eläimiä ja karttavat kaikkia vieraita ihmisiä. On jotenkin suloista, että näin massiivisen kokoiset eläimet pelkäävät ihmisiä, vaikka voisivat halutessaan talloa meidät tuusannuuskaksi.

Teemme kylästä retken läheiselle Yashikul-järvelle, joka kimmeltää ja tuikkii turkoosin timantin lailla vuorten keskellä. Sen jälkeen maistuu isäntäperheen valmistama tuhti jakki-perunapataillallinen!

Kiitos kylän ulkovessan (ja jatkuvan vesimelonin syömisen), pääsen tänäänkin kokemaan yön uskomattoman täydellisen pimeyden ja upean tähtitaivaan. Näin korkealla vuorilla tähdet tuntuvat olevan niin lähellä maata, että niitä voisi melkein poimia käsin taivaalta! Kylä on täysin hiljainen ja olen ulkona aivan yksin. Jään pitkäksi aikaa pihalle tuijottamaan taivasta ja iloitsemaan tästä hetkestä ja tästä kauneudesta. Lopulta vahtikoiran haukku kylän laidalta havahduttaa minut ajatuksistani ja kömmin takaisin painavien peittojen alle lattialle nukkumaan.

<< Edellinen etappi Yamgista Langariin
>> Seuraava etappi: Bulunkulista Kirgisian rajalle Murgabiin