Mäntän kuvataideviikot ihastutti! + ajatuksia taiteesta ja väreistä

Mänttä – 10 000 asukkaan pieni teollisuuskaupunki jossain Pirkanmaan ja Keski-Suomen rajalla. Se ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen kesälomaretkiä suunnitellessa, vaikka sietäisi tulla! Mänttä on nimittäin kesäisin taidekaupunki vailla vertaa!

Mäntän kesän ehdoton ykköstapahtuma on Mäntän kuvataideviikot, Suomen laajin nykytaiteen kesänäyttely. Tänä vuonna kuvataidetta on Mäntässä tarjolla ajalla 16.6.-1.9.2019, ja 55 eri taiteilijan näyttelyn teemana on ihmisen vastuu maapallon tilasta. Mäntän kuvataideviikkojen näyttelytilana toimii vanha tehdashalli Pekilo, josta löytyy parin kerroksen verran näyttäviä, erikoisia ja eri tekniikoilla toteutettuja teoksia. Pääpaikan, Pekilon, lisäksi kaupungilta voi bongailla Jussi TwoSevenin kettuja esimerkiksi sähkökaapeista, ja ulkotaideteoksia löytyy myös Serlachius-museo Göstän vieressä sijaitsevasta Taavetinsaaresta.

Viihdyin Pekilossa kuvataiteen parissa pitkän aikaa. Välillä hihittelin oivalluksille, välillä piti pysähtyä pitkäksi toviksi miettimään, kun joku teos herätti niin paljon ajatuksia. Ihan mahtavaa! Juuri tällaisesta taiteesta minä tykkään – ja innostuin analysoimaan aihetta lisääkin tuossa alla.

En halua spoilata näyttelyä liikaa, joten tässä on vain muutamia kuvia näyttelyn töistä. Paikan päällä on paljon enemmän eivätkä kuvat tee oikeutta kolmiulotteisille – ja moniulotteisille – teoksille. Käy kokemassa Mäntän kuvataideviikot itse!

Minkälaisesta taiteesta sinä tykkäät?

Kiertelin viikko sitten Tampereella Finlayson Art Arean näyttelyjä ystäväni kanssa ja kierroksen jälkeen koitin pukea sanoiksi ajatuksiani siitä. Erityisesti siitä miksi se ei sytyttänyt yhtä paljon kuin joinain aiempina vuosina. Finlayson Art Arean tämän vuoden teoksista mieleeni jäi oikeastaan vain yksi, Roland Perssonin Hope and Glory, eli aidon kokoinen ja näköinen silikoniveistos, jonka esikuvana on toiminut vanha sirkusnorsu. Ensin se pysäytti pelkästään kokonsa ja aidon ulkonäkönsä puolesta, sen jälkeen huomio kiinnittyi syöksyhampaiden tilalla oleviin lautoihin ja elefantin selässä roikkuvaan muoviin. Tämä oli teos, jota ei voinut ohittaa pysähtymättä miettimään.

Se onkin ensimmäinen ajatukseni siitä minkälaisesta taiteesta itse tykkään. Haluan, että se pakottaa minut pysähtymään ja ajattelemaan. Esimerkiksi perinteinen maalaustaide harvoin saa minussa aikaan sitä efektiä. Voihan se tietysti olla vaan sitäkin, että olen ihan amatööri taiteenkuluttaja enkä jaksa keskittyä jos taide itsessään ei suorastaan vaadi minua katsomaan.

Haluan taiteen jollain tavalla häiritsevän minua. Yksinkertainen ja yksiulotteinen on tylsää. Taiteen ei todellakaan tarvitse olla syvällistä eikä pakottaa pohtimaan mitään eksistentiaalisia kysymyksiä, mutta siinä pitää olla joku juju, joka saa kiinnittämään siihen huomion. Haluan ihmetellä, ihastella, ällistyä ja hämmentyä.

Haluan taidetta, joka herättää tunteita. Naurattaa, itkettää ja ärsyttää – ja kaikkein parhaimmillaan nostaa ihokarvat pystyyn. Aiemmin keväällä kävin Kansallismuseossa katsomassa Nick Brandtin valokuvanäyttelyn Inherit the Dust ja pidättelin kyyneliä koko näyttelyn ajan. Huh ja vau! Elefantit ovat sattumoisin isossa osassa tässäkin näyttelyssä.

Yleensähän taideteoksia ei saa näyttelyissä koskea, mutta tykkään taiteesta, joka herättää minussa halun koskea sitä. Ai että kuinka teki mieli silittää tuota Finlayson Art Arean elefanttia, lohduttaa kaltoin kohdeltua norsuvanhusta. Taide saa mielellään myös olla rumaa ja viimeistelemätöntä. Liian kaunis ja siloiteltu jää yleensä vaan siksi – kauniiksi katsoa – ja on vähän niinkuin kiva posliiniesine, joka asetetaan ikkunalaudalle ihailtavaksi, mutta unohtuu siihen ja sulautuu lopulta sisustukseen.

Värien vaikutuksesta

Toisaalta minä myös rakastan kauniita värejä ihan vaan väreinä ja väriyhdistelminä, ja jos taideteos miellyttää väreiltään omaa silmääni ei siinä välttämättä tarvitse olla mitään sen puhuttelevampaa. Kävin Mäntässä myös Serlachius-museoissa ja odotin ennalta eniten Kaukana viileä varjo -näyttelyä, koska se oli näyttely väristä. Ja se saikin minut miettimään sitä miten värit vaikuttavat minuun.

Meillä kotona syödään useimmiten arkisin Kermansaven yksivärisiltä keväänvihreiltä tai auringonkeltaisilta lautasilta, jotka olen joskus varmaan kaksikymmentä vuotta sitten saanut lahjaksi. En tykkää yhtään syödä läpinäkyviltä lasilautasilta, joita kaapissamme myös on eri sävyissä. Katan yleensä aina itselleni vihreän ja miehelleni keltaisen lautasen (tykkään myös siitä että lautaset ovat eri paria ja eriväriset), koska vihreä vaan vetoaa minuun enemmän ja keltainen on mielestäni aivan liian voimakas väri ruuan kanssa.

Juuri äsken söin muuten uusia perunoita ja sipulikastiketta, siis keltaista ja keltaista – ajatella jos olisin vielä syönyt keltaiselta lautaselta!

Kysyin joskus mieheltäni onko hän koskaan kiinnittänyt huomiota siihen minkäväriseltä lautaselta hän syö tai onko hänelle väliä sillä saako hän keltaisen vai vihreän lautasen. Hän oli ihan kummissaan eikä ollut kuulemma koskaan suonut lautasten väreille ajatustakaan. Ravintoloissa huomaan myös pettyväni joka kerta kun mikä tahansa annos tarjoillaan tummalta lautaselta. Mustat ovat kaikkein kamalimpia, ne melkein pilaavat mielestäni ruuan maunkin.

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, oli eteinen ja olohuone tapetoitu vauvanvaaleansinisellä ja makuuhuone puoliksi tapetoitu verenpunaisella ja puoliksi maalattu kirkkaanoransilla. Mitä helvettiä? Siitä helvetintulenpunaisesta seinästä oli pakko päästä eroon aivan samantien, en halunnut nukkua yhtään yötä sen kamalan värin vaikutuksessa! Oranssia jäi lopulta pieni kaistale makuuhuoneeseen ikkunaseinälle ja vauvanvaaleansinistä yhdelle seinälle eteiseen, koska en myöskään halua kliinisen valkoista kotia. En ole itse mikään sisustaja, mutta kuka värisokea haluaa tapetoida pienen kaksion seinät keskenään riitelevillä punaisella, oranssilla ja vaaleansinisellä? Yöks.

Vaatteiden värit ovat ihan oma lukunsa, mutta se helpottaa kummasti että kun on tällaiset melko voimakkaat aistimukset eri väreistä, niin harvoin sinne kaappiin tulee sellaisia luotaantyöntävän värisiä yksilöitä ostettuakaan. Mutta sitten muut tekstiilit, vaikka lakanat tai pyyhkeet, joihin ei aina voi itse vaikuttaa, oh my! En kertakaikkiaan kestä mustia pyyhkeitä tai vaikka tummanpunaisia lakanoita. Jonkun muun mielestä ehkä ah niin aistillista, minun mielestäni pahoinvointi ja päänsärky! Olen myös jättänyt esimerkiksi hotelleja varaamatta, koska niiden kuvissa on ollut liian räikeillä väreillä sisustettuja huoneita enkä ole todellakaan ollut halukas ottamaan riskiä päätyä vaikka johonkin tummankeltaisella sisustettuun huoneeseen. Hyi puistattaa ajatuskin!

Minua kiinnostaisi kovasti tietää miten sinä koet värit? Pystytkö samaistumaan näihin ajatuksiini vai kuulostaako tämä aivan käsittämättömältä?

Taidekaupunki Mäntän muut museot ja käyntikohteet

Mäntän kuvataideviikkojen näyttely on avoinna vain kesäkauden, mutta läpi vuoden Mäntässä voi vierailla myös Serlachius-museoissa. Niissä on esillä perinteisempää maalaustaidetta muun muassa suurilta suomalaisilta taiteilijoilta, mutta myös nykytaidetta. Ja molemmat Serlachius-museot, Gösta ja Gustaf, ovat jo arkkitehtuuriltaankin kiinnostavia.

Mänttään pääsee ympäri vuoden kätevästi Serlachius-bussilla, joka pysähtyy mainittujen museoiden ja näyttelyjen lisäksi myös Taidekeskus Honkahovilla, Mäntän Klubilla, Myllyrannassa ja Viinitupa Vuorenmajalla.

Mäntässä on myös koko joukko mielenkiintoisia kahviloita ja ravintoloita poikettavaksi. Serlachius-museon Gösta-ravintolaa täytyy ehdottomasti päästä koittamaan vielä ajan kanssa, Ravintola Veturitallilla on vähintään kaupungin kauneimmat terassimaisemat, ja Honkahovilla ja Klubilla omat ravintolat myös. Serlachius-museo Göstan pihapiirissä on vanhassa hirsituvassa kahvila Autereen tupa.