Joka reissulla niitä yleensä tulee ainakin yksi, oikein hyvillä useita. Sellaisia täydellisiä onnen hetkiä, jolloin et olisi missään muualla mieluummin ja kaikki ympärilläsi universumissa tuntuu hetken olevan juuri niinkuin pitääkin. Se voi iskeä ihan yllättävässäkin tilanteessa: vaikka liikennevaloissa sitä tajuaa olevansa yhtäkkiä huikaisevan kiitollinen ja onnellinen.
Sitten on sellaisia reissuja kuin viime viikon Etelä-Englannin kierrokseni. Uskalsin odottaa korkeaa maisemaonnellisuuden tasoa ainakin yhdelle päivälle. Nimittäin aina siitä lähtien kun olin joskus vuosia sitten nähnyt kuvia Beachy Headin majakasta olin halunnut päästä näkemään sen omin silmin. Se ei voisi mitenkään olla pettymys!
Mutta sitten sainkin vielä paljon enemmän kuin olin toivonut. Koko reissuni ajan tuntui siltä, että tästä ei voi enää parantaa, näin upeiden kokemusten ilotulitusta ei vaan voi jatkua koko viikkoa. Mutta sitä jatkui ja täydellisiä onnen hetkiä vaan tuli koko ajan lisää jokaisen kulman takaa.
Alkureissusta toivoin itsekseni, että näkisinpä lampaita. Näin niitä bussin ja junan ikkunasta ja sen jälkeen toivoin, että näkisinpä oikein tosi paljon lampaita. Kun näin oikein tosi paljon lampaita, uskalsin vielä toivoa että näkisinpä tosi tosi paljon lampaita tosi läheltä tai jopa että näkisin ihan pieniä vauvalampaita (okei okei, karitsojahan vauvalampaat kai virallisesti ovat). Ja arvatkaa näinkö! Sain patikoida nummilla lampaiden kanssa! Sen jälkeen aloin jo melkein pelätä toivomuksieni voimaa ja sitä että jos vielä jatkaisin, niin kohta olisi varmaan hervoton lammaslauma määkimässä hotellihuoneessani sinne palatessani!
Suurimman osan viikkoa säät suosivat minua: keli oli ajankohtaan nähden jopa epätavallisen lämmin ja aurinkoinen. Alkuviikon muutamana sumuisena ja tihkusateisena aamuna kahlasin laskuveden paljastamassa merenpohjassa. Eräällä tällaisella retkellä iloinen, mutta hyvin kurainen, koira juoksi kaukaa riemuissaan minua kohti. Seurasi tietysti pitkällinen silityssessio. Ja kohtaamisemme oli niin täynnä riemua yhteisestä merenpohjaseikkailusta, ettei minua edes haitannut yhtään se, että olin itsekin hyvin kurainen tapaamisemme jäljiltä. Sitä paitsi, olen ihan varma, että se sumu kuului universumin suunnitelmaan! Aurinkoisella säällä paljas merenpohja, värikkäät kalastusveneet tai pulleat lokit eivät olisi näyttäytyneet niin kauniina, sadunomaisina ja romanttisina.
Ja sinä päivänä kun vaihdoin majapaikkaani Hastingsista Eastbourneen ja pääsin vihdoin tekemään odottamani retken majakalle pilvet väistyivät ja mitä täydellisin lämmin kevätaurinko tuli esiin. Tietysti, juuri näinhän sen piti mennäkin! Olin niin innoissani ajaessani bussilla kohti majakkaa, etten tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Bussin ikkunasta katselin pieniä villejä pupuja valkoisten lampaiden täplittämillä nummilla. Elämä oli täydellistä.
Ja sitten pienen patikoinnin jälkeen lopulta näin sen, Beachy Headin majakan. Ja valkoiset kalkkikivikalliot, jotka jatkuivat kauas horisonttiin. Onko tyhmää liikuttua maiseman kauneudesta?
Reissuuni mahtui kaikenlaisia pieniä tuntemuksia siitä, että tähdet olivat nyt vaan jotenkin oikeilla paikoillaan. Välillä se tuntui melkein yliluonnolliselta, tai ainakin epätodennäköiseltä. Kun luulin myöhästyneeni bussista, se tulikin pysäkille juuri samaan aikaan kuin minäkin. Kävelylläni keskellä maaseutua osuin sattumalta pienelle juna-asemalle juuri erityisen museohöyryjunan lähdön aikaan (lähtöjä ei ole edes joka päivä, joten olisi ollut todennäköisempää että en olisi koskaan nähnyt junasta vilaustakaan) ja sain kuvitella astuneeni vanhaan mustavalkoelokuvaan junan soittaessa pilliään ja veturinkuljettajan nostaessaan koppalakkiaan tervehdykseksi. Juuri siinä päivänä ja sinä aamuna kun patikoin majakalle sattui lähikylässä, johon menin majakalta lounaalle, olemaan myös viikottainen Farmers Market. Yhtenä päivänä viikossa parin tunnin ajan ja se osuu sattumalta yksiin minun aikatauluni kanssa. Ja sainkin muuten markkinoilta mm. ihania hilloja tuliaisiksi!
Oih.
Oletko sinä kokenut täydellisiä onnen hetkiä reissuillasi? Vinkkaa minulle paikat, joissa sinä olet maisemaonnellisimmillasi!
Laura / Irtiottoja maailmalle
13.4.2017 at 14:15No ei ole tyhmää liikuttua maiseman kauneudesta, sehän on aivan normaalia..mulle ainakin! 😉
Nuo tuollaiset hetket ja tuntemukset on kyllä aivan parhaita. Vaikka ne voi tosiaan tulla ihan niissä kotikaupungin liikennevaloissa, niin kyllä mulle ainakin useimmin ne tulee juuri matkustaessa, ja siksi sinne maailmalle varmaan veri niin pahasti vetääkin! 🙂
Emma
14.4.2017 at 14:14Tossa on pointtia, että juuri nämä hetket voi olla yksi syy siihen miksi sitä on niin koukussa matkustamiseen!
Marja
13.4.2017 at 16:56Ihana juttu, mä liikutuin jo tästä tarinasta ja kuvista:)
Tämä on yksi mun onnenhetkistäni: https://matkojaretkiahetkia.wordpress.com/2017/03/17/voiko-stendhalin-syndrooman-saada-maisemaelamyksesta/
Emma
14.4.2017 at 14:19Sun juttu oli myös aivan ihana ja liikuttava! Luin sen jo toista (vai kolmatta) kertaa, en silloin ekalla kerralla vaan ehtinyt kommentoimaan! Just ihan sama fiilis mullakin on usein, että jään tuijottamaan jotain upeeta maisemaa suu auki enkä kuule enkä nää (enkä etenkään välitä!) mitä ympärillä tapahtuu 🙂
Sanna
14.4.2017 at 00:18Mulle viimeksi tuli tää sama fiilis Vietnamissa, nha trangista, kun katsoin kauas merelle. Ja joka kerta reissussa tulee se pieni onnellisuuden hetki, että lähestulkoon onnenkyynel vierähtää poskelle. En tiedä mitään niin ihanaa tunnetta kuin mitä reissuissa tulee jotakin maisemaa katsellessa. Tulee mietittyä siinä se pieni hetki kuinka elämä on mallillaan.
Emma
15.4.2017 at 15:28Joo, tämä fiilis nimenomaan! On jotenkin niin yhtä sen upean ympäristön kanssa, että ihan itkettää :’)
Viherjuuria
16.4.2017 at 13:33Näyttää ihanalta! Uskon, että oli mahtavaa nähdä tämä kaikki livenä. Joskus reissuilla kaikki onnistuu, ylittää odotukset ja menee nappiin. Meille kävi näin häälomalla, jonka vietimme juuri Portugalissa. Olin varma, että kaikki menee juuri nyt pieleen, kun pitäisi olla erityisen kivaa. Mutta ei edes mennyt vaan oli onni ja aurinko 🙂
Emma
18.4.2017 at 10:58Mä luinkin sun jutun Portugalista, niin mahtavaa että tuollaisella spesiaalireissulla kaikki meni nappiin! <3
Suunnaton-matkablogi
17.4.2017 at 12:02Mulla tulee samanlainen pakaduttava tunne usein upeita maisemia katsellessa. Viimeisimpänä ehkä Jordania, jossa Wadi Rumin autiomaassa istuin jeepin katolla katselemassa oli liukuvia maisemia. Wadi Rumissa on niin uskomattoman upean näköistä, ettei sitä meinannut todeksi uskoa.
Emma
18.4.2017 at 11:00Voin kuvitella miten upeaa on ollut tuolla autiomaassa! Kiva kuulla, että muutkin kokevat pakahduttavaa maisemaonnellisuutta 🙂
Kati / Lähinnä Kauempana
18.4.2017 at 23:08Mä ymmärrän sun maisemaonnellisuuden ja pystyn samaistumaan siihen. Löydän myös täysin vastaavat kokemukset joistakin omista reissuistani – ja juuri niin, että se fiilis saattaa tulla tosi hassussa paikassa. Tai rymisee yhtenään eikä meinaa kestää sitä onnea. Mutta helkkari sentään, miten sä olet saanut ikuistettua nuo maisemat! Todella, kerta kaikkiaan mielettömiä kuvia!
Tuosta kiemuraisesta joesta tuli muuten mieleen kouluaikojen maantiedon tunnit, kun käytiin läpi miksi joista tulee tuommoisia mutkittelevia ja lopulta mutka irtautuu makkarajärveksi. Kaikkea sitä mieleen jääkin.
Emma
20.4.2017 at 13:10Haha, mulle tuli tuosta joesta kanssa heti mieleen maantiedon tunnit, toi oli niin tyyppiesimerkki! 😀
Pirkko / Meriharakka
20.4.2017 at 11:50Nämä ovat niin meidän maisemia! Tällaisia (ehkä lampaita lukuunottamatta) bongailimme ihan innoissamme viime syksynä Kanadan Prince Edward Islandilla ja Nova Scotiassa. Pitääkin tutustua tarkemmin mahdollisuuksiin käydä katsastamassa tuo(kin) majakka!
Emma
21.4.2017 at 16:38Mä oon vastavuoroisesti teidän juttuja lukiessani ehkä eniten kadehtinut ja ihastellut juuri noita Prince Edward Islandin ja Nova Scotian maisemia! 😀 Eastbourne on muuten ihan helposti käytävissä vaikka päiväreissulla Lontoosta – ja kirjoitan noista maisemista vielä tarkemminkin lähiaikoina!
Paula - Viinilaakson viemää
22.4.2017 at 17:01Voi vitsi miten ihania maisemia! Olen viettänyt yhden kesän Englannissa mutta harmittaa, etten koskaan ole mennyt Lontoon lähialueita kauemmaksi. Olisi kiva ajella vähän ympäri maata ja nähdä sitä kunnon maaseutuakin. Ja rannikkoakin tottakai!
Emma
23.4.2017 at 10:36Mä myös vielä joskus haluaisin kierrellä maaseutua ihan ajan kanssa, mutta vielä on niin paljon upeaa rannikkoa näkemättä, että en malta 🙂
Anna | Tämä matka -blogi
23.4.2017 at 07:52maisemaonnellisin olen ehdottomasti viiniviljelmien keskellä. Mooselin laaksossa tai Reinin jokilaaksossa Saksassa tai Alsacen alueella Ranskassa. Tässäpä linkkivinkki noihin maisemiin, http://www.tamamatka.fi/alsacen-viinireitilla-la-route-des-vins/
Emma
24.4.2017 at 11:57Pitääpä laittaa nuo maisemat (sille ikuisesti kasvavalle) matkakohteiden toivelistalle! 🙂
Johanna @ Out of Office
29.4.2017 at 02:04Nythän ihan vallan jäin jumiin näihin teidän juttuihin! Beachy Head on upea paikka, olen käynyt siellä moottoripyörällä, tajuttoman tuulisena mutta aurinkoisena päivänä. Minusta nuo engelsmannien tavat nimetä paikkoja ovat hauskoja. Että ovat mennet antamaan majakan viereisille kalkkikivikallioille nimen Seven Sisters.
Tuo maisemaonnellisuus minua miellyttää aivan erityisesti, olenhan maisemaonnellinen maastokenkänainen. En yritä omia kunniaa sanan keksimisestä, mutta osaatko sanoa onko sitä jossain joku käyttänyt ennen minua? Sanana se on loistava, ja kuvaa sitä, kuinka onni tulee aivan muista asioista kuin materiasta ja turhasta kamasta, jota meillä kaikilla lienee liikaa… 🙂
Emma
30.4.2017 at 20:27Joo, mulle kanssa aukesi tuo Seven Sisters vasta paikan päällä, kun näin mistä nimi tulee 🙂
En tiedä kyllä sanan alkuperää, voi ollakin että olen sen sun blogista bongannut! Mulle se meinaa vielä tuota ”antimateriaonnea” enemmän sitä tunnetta, minkä saan tietystä maisemasta tai ympäristöstä, sitä mitä yritän tässäkin jutussa kuvata. Sellaisia ohimeneviä, mutta arvokkaita maisemarakkausfiiliksiä 🙂