Merestä noussut, taianomainen Hailuoto

Kävin ensimmäisen kerran Hailuodossa viisi vuotta sitten. Muistan tuolloin seisseeni suu auki Marjaniemen satamassa tuijottamassa majakkaa, merta ilman horisonttia ja satumaista saaristolaismaisemaa miettien vain, että voiko jotain näin suunnattoman kaunista olla olemassakaan.

Palasin Hailuotoon viime kesänä. Taika oli edelleen tallella, ja minun sielunmaisemani. Viime viikonloppuna katsoin Veden saartamat -ohjelman Hailuoto-jakson, muistelin viime kesää ja olin pakahtua kaipuusta. Kaipuusta takaisin näihin maisemiin ja kaikesta koronan aiheuttamasta kaipuusta siihen normaaliin aikaan, kun elämässä oli toivoa.

Olen aina tuntenut vetoa saaristomaisemiin. Olen tamperelainen kahden järven kasvatti, mutta meri on se, joka soittaa sieluni kelloa. Mitä myrskyisämpi, armottomampi ja voimakkaampi, sen parempi. Tuulentuivertamilla rannikoilla on rauha, lohdutus ja loputon kauneus.

Hailuoto on kokonaisvaltaisen upea, kuin viiden aistin taideteos. Se tuoksuu hyvältä, se kuulostaa lumoavalta, se tuntuu samaan aikaan hellältä ja ehdottomalta. Haaveissani muutan tänne vielä joskus asumaan.