Apua, en osaa lomailla oikein!

ODOTUKSET LOMALLE: Otetaan rennosti, ei kiirettä mihinkään, nautitaan elämästä eikä katsota kelloa. Ihaillaan vaan kauniita maisemia, uidaan ehkä meressä tai uima-altaalla, luetaan kirjaa, istutaan pitkään kahvilan terassilla, nautitaan tästä hetkestä juuri nyt…

TODELLISUUS: Ja v**ut! Niin paljon nähtävää! Niin paljon koettavaa! Pakko herätä kukonlaulun aikaan, että ehtii joka paikkaan! Ei ole aikaa jäädä istuskelemaan, pitää mennä jo! Pöytävaraus, junaliput, konsertti, museon aukioloajat – ne eivät odota!

***

Viimeistään parin viime vuoden aikana olen tajunnut sen: en minä osaa lomailla ”ottamalla rennosti”, se ei vaan ole minun tapani. Viimeksi työterveyshoitaja kyseli stressistä ja työn määrästä työhöntulotarkastuksessa ja päädyimme juttelemaan tulevasta talvilomasta. Sanoin lähteväni reissuun, johon hoitaja toivotteli että no sitten lepäät ja rentoudut oikein kunnolla. Nyökyttelin kiltisti, mutta oikeasti ajattelin mielessäni, että tietäisitpä vaan. Minun lomillani nimittäin harvemmin lepäillään!

Pari vuotta sitten Sardiniassa muistan oikein tarkoituksella yrittäneeni ”rentoutua”. Pidin päiväkirjaakin, sen ansiosta muistan tarkalleen miten metsään se suunnitelma sitten meni. Siis osapuilleen näin:

Päivä 1. Pakkasin paksun, ihan tätä reissua varten kirjastosta lainaamani kirjan ja uintivehkeet rantakassiin ja lähdin nauttimaan mitään tekemättömyydestä. Löysin mukavan suojaisan paikan puun alta rannan tuntumasta. Levitin pyyhkeeni, asetuin mukavasti ja luin kirjasta ensimmäisen luvun. Olin levoton, siirryin rantakahvilaan. Tilasin caffè macchiaton ja luin kirjasta toisen luvun. Huomasin, että rannalta lähtee polku kallioille jonnekin taatusti tosi mielenkiintoisiin maisemiin. Maksoin kahvini, pakkasin kirjan laukkuuni ja lähdin patikoimaan.

Päivä 2. Uusi yritys. Pakkasin taas kirjan mukaani ja lähdin rannalle. Luin kolmannen luvun. Tajusin, että en kertakaikkiaan kestä tällaista lomaa, tylsistyn kuoliaaksi. Ajatus löhölomasta oli ollut houkutteleva, mutta ei se ole minun lomani.

Kirjoitin päiväkirjaani myös mietteitäni yksin matkustamisesta. Olen jo vuosien ajan matkustanut suurimmaksi osaksi yksin, mutta vasta nyt tajusin, että se on mielestäni paitsi kivaa, niin myös pakollinen osa rentoutumistani. Monelle se voisi olla stressitekijäkin, mutta minä tarvitsen yksinoloa rentoutuakseni! Aina kun matkustan jonkun muun kanssa käytän äärettömiä määriä energiaa ja aikaa sen miettimiseen, että onhan kaikilla nyt kivaa ja mukavaa ja eihän kenelläkään ole nälkä, ja jokohan reissukaveri haluaisi nukkumaan/syömään/vaihtaa puheenaihetta/tehdä jotain muuta. Koitan jatkuvasti ennakoida asioita: ettei vaan olisi kenelläkään tylsää, kylmää, kuumaa, nälkää, janoa, väsyä. Teen kompromisseja aikataulujen, nähtävyyksien, ruokapaikkojen ja aktiviteettien suhteen ehkä enemmän kuin oikeasti haluaisin, jotta reissukaverillani olisi mahdollisimman kiva reissu. Arjesta irrottautumiseen tarvitsen siis yksinoloa.

Päivä 3-7. Annoin periksi. Tekemistä, aktiviteetteja, seikkailuja! Viimeinkin! Kävin mm. Italian kauneimmassa kylässä Castelsardossa, päiväretkellä Ranskan puolella Korsikassa ja veneretkellä La Maddalenan saaristossa. Kirja jäi kesken enkä koskaan päässyt kolmatta lukua pidemmälle. Oli muuten onnistunut loma!

Paradoksaalista on, että kotioloissa saatan olla maailman laiskin ihminen ja päivänokostelija, mutta lomalla en kestä tylsistyä paikalleni esimerkiksi altaan reunalle. Tulen levottomaksi – en todellakaan rentoutuneeksi – jos joudun olemaan lomalla paikallani pidempään kuin yhden päivän. Ajattelen vain niitä kaikkia seikkailuja, upeita paikkoja, herkullisia ruokia ja erikoisia asioita jotka odottavat minua jossain kulman takana. Miksi lähtisin lomalle johonkin uuteen paikkaan (tai vaikka vanhaankin, enhän minä silti siellä taatusti ole vielä kaikkea nähnyt), mutten yrittäisi tutustua siihen niin paljon kuin vain pystyn?

Joskus mietin kärsinkö niin sanotusta FOMO (Fear of missing out) -syndroomasta, pelosta että jään jostakin oleellisesta paitsi. Jos en näe ja koe kaikkia haluamiani paikkoja, jääkö minulta joku oleellinen kokemus puuttumaan? Ymmärtämättä koko paikan olemus? Olenko ihan huono matkailija, jos en koekaan tarpeeksi?

Lopulta kuitenkin ajattelen, että tämä on vain minun tapani lomailla. Kun ajattelen taaksepäin matkojani kymmenen tai jopa kahdenkymmenen vuoden päähän, niin etenkin aina silloin, kun olen matkustanut yksin, se on ollut aina näin. Ensimmäiselle vapaa-ajan soolomatkalleni lähdin 15 vuotta sitten (sitä ennen olin matkustanut yksin eksoottisillakin työmatkoilla, mutta lomaillut aina perheen tai ystävien kanssa) taskussani vain lennot Delhiin ja ensimmäisen yön majoitus. Päädyin kiertämään viikon Rajasthanin osavaltiota ja matkustamaan sen jälkeen paikallisbussilla pohjoiseen Dharamsalaan Tiibetin rajalle, jossa patikoin yksin toisen viikon. Voin kertoa, että siitä reissusta oli rentoutuminen kaukana!

Enää en osaisi enkä haluaisikaan lähteä reissuun niin takki auki ja ilman etukäteissuunnitelmia (koska toinen juttu mitä vuodet ovat opettaneet minulle, on se että rakastan nimenomaan matkojen suunnittelua), mutta ihan samanlaista seikkailunhalun tyydyttämistä se on muuten ollut kaikki nämä 15 vuotta sitten tuon Intian reissun.

Mutta tämä on minun tapani lomailla. Lähden nyt tekemään lisää suunnitelmia ensi viikon Portugalin matkalle. Lepään sitten kun palaan kotiin!