Chengdun pandat ja söpöyden kirous

Matkustin viime tammikuussa Kiinan Chengdussa, maailman pandapääkaupungissa, jossa sijaitsee mm. Chengdu Research Base of Giant Panda Breeding. Päätin kuitenkin jo etukäteen (vaikka päätöstäni koeteltiinkin muutamana heikkona hetkenä kun niitä söpöjä pehmopalleroita mietin), että en vieraile Chengdun pandoja katsomassa.

Miksi en? Koska en ole enää vuosiin halunnut mennä eläintarhoihin (vaikka Panda Base toki onkin ”tutkimuskeskus”) missään maassa ja kaikkein vähiten Kiinasssa. Olen ikävä kyllä nähnyt vuosien varrella omin silmin liian monta esimerkkiä eläinten välinpitämättömästä ja julmasta kohtelusta Kiinassa.

Kiinalaisissa eläintarhoissa eläimet joutuvat varsin yleisesti esiintymään yleisölle erilaisia sirkustemppuja tehden. Katsojien iloksi on yleistä myös syöttää eläviä saaliita petoeläimille, kuten vaikkapa lampaita leijonille. Monen eläintarhan olot ovat ala-arvoiset, eläimet ovat silmin nähden stressaantuneita ja näkevät nälkää. Vielä kuolemansakin jälkeen niitä käytetään rahastukseen ja niiden lihaa tarjoillaan rikkaille turisteille – uhanalaisen eläimen pihvi on tietysti kaikkein halutuinta.

Ehkäpä selfie pandan kanssa? Ei kiitos!

Pandat, Kiinan kansallisotukset, saavat usein vähän muita lajeja kelvollisemman kohtelun. Ja Panda Basessa on varmasti kelvollisempi asustella kuin peruseläintarhassa. Siitä huolimatta totuus on, että myös nämä ”tutkimus- ja suojelukeskuksetkin” tekevät työtään mahdollisimman suuria rahallisia tuottoja tavoitellen. Ne ovat tehtaita, joissa tuotetaan uusia pandoja, jotka eivät oikeasti koskaan tule pääsemään luontoon vaan jotka myydään tai lainataan suurella rahalla maailman muihin eläintarhoihin.

Luin muutamia artikkeleita, joissa näiden tutkimuskeskusten toimintatavoista kerrottiin. Mainittiin muun muassa, että luonnossa emopanda vieroittaa poikasensa vasta sen ollessa kaksivuotias – pandakeskuksissa poikaset erotetaan emoistaan muutaman viikon ikäisinä, jotta äiti saadaan taas mahdollisimman pian uudestaan keinohedelmöitettyä ja tuottamaan uusia poikasia. Tämä aiheuttaa poikasille usein sekä fyysisiä oireita että valtavaa stressiä.

Chengdun pandakeskuksessa pääsisi paitsi kiertämään aitauksia ja ihailemaan mustavalkoisia kömpelöitä palleroita niin myös erillisestä maksusta pitämään pandaa sylissä ja ottamaan sen kanssa valokuvan. Tähän huviin on kuulemma aina pitkä jono kiinalaisia turisteja. Ei tarvitse olla kovinkaan terävä ymmärtääkseen, että tämä stressaa pandoja eikä ole täysin turvallista ihmisillekään. Säyseät pandatkin osaavat olla arvaamattomia. Ja viimeistään tämän sirkushuvin pitäisi alkaa soittaa kelloja – onko tämä toimintaa jota itseään kunnioittava uhanalaisen lajin suojelukeskus tekee?

Case Ähtärin pandat

Ähtäri Zoon nettisivuilla perustellaan uhanalaisen vaarantuneen (isopandan uhanalaisuusluokitus on ”laskenut”, mutta toki siihen kohdistuu edelleen suuri uhka hävitä luonnosta) lajin yksilöiden tuomista Kiinasta Suomeen mm. sillä, että sijoittamalla pandoja Kiinan ulkopuolelle laji on turvassa, mikäli Kiinan kantaa uhkaavat tarttuvat eläintaudit muodostaisivat riskin luonnonvaraisten tai tarhattujen pandojen hyvinvoinnille. Hyvä.

Suojelutyössä ja Kiinan pandaohjelmassa on siis varmasti positiivisiakin puolia ja on tottakai tärkeää suojella kaikkia maailman eläinlajeja. Mutta se kaikkein isoin kysymys on tämä: miksei Kiinan hallitus edistä luonnonvaraisten pandojen ja niiden luontaisten elinalueiden suojelua? Sen sijaan se tekee bisnestä vuokraamalla pandoja suurella rahalla maailman eläintarhoihin. Vankeudessa kasvaneista pandoista ei todistetusti ole elämään vapaana luonnossa – ja voidaanko koko lajia enää pitää samana lajina, jos kaikki luonnonvaraiset pandat kuolevat sukupuuttoon ja eläintarhoissa asuu stressaantunut, sairas ja tylsistynyt pandapopulaatio, jonka elämäntehtävänä on vain näyttää söpöltä valokuvissa?

Lue tuore juttuni Ähtärin pandoista täältä.

If the Chinese were serious about supporting the wild panda population, they would restore and properly protect wild panda habitats and keep humans as far away from them as possible.
– Dr Kati Loeffler, International Fund for Animal Welfare